sweet medusa

Kaksi ruotsalaista ketä ihailen.

2011-11-08T12:46:00.000-08:00

Lukas Moodysson Imagen haastattelu Lukas Moodyssonista
En aio katsoa Lukasin uutta elokuvaa, niinkuin en katsonut edellistäkään. En katso elokuvia joista minulle tulee paha mieli koska maailmasta tulee välillä niin paha mieli että se riittää täyttämään kiintiön johon arvelen Lukasin tähtäävän. Sen sijaan olen hyvin inspiroitunut ja rohkaistunut Lukasin ajatuksista tässä haastattelussa (tosin vähän murheellinen koskan olen huomannut etten voi täysin luottaa toimittajiin) ja aion lukea sen vielä monta kertaa uudestaan. Joku muukaan ei melkein kestä päänsä sisäisiä maailmoja.
"Ett hål i mitt hjärta on työ, joka venyttää kaupallisen levityksen rajat äärimmilleen. Moodysson kertoo, että välillä kuvausten aikana tuntui siltä kuin raja kaikkeen sovinnaiseen olisi etääntynyt liian kauaksi, kuin kaikki elokuvan saasta olisi peruuttamattomasti saastuttanut myös tekijäänsä.
Silloin hän seisoi parvekkeella kädet täristen."
Erityisesti kulttuurillisen kodin löytämisen kannalta todella mielenkiintoinen haastattelu.

Jonas Gardell
En löytänyt mitään tarpeeksi hyvää artikkelia Jonaksesta. Joku oli vain lukenut lempikirjani Kummajainen astuu kehiin ja päättänyt ettei lue sitä enää ikinä koska se oli niin ahdistava että välillä piti pitää taukoja lukemisessa. Toki se on ahdistava (ja raadollinen), niinkuin vain teini-ikä voi olla. On se hyvä että joku myöntää sen ääneen. Minun kokemuksia ja tapahtumia teini-iässä ei kukaan halunnut myöntää ääneen, ihan niinkuin nyt ei voida myöntää ettei meidän ikäisten kannata mitään eläkkeitä maksaa koska ei ole kovinkaan todennäköistä että me tullaan mitään eläkkeitä saamaan. Mutta sen myöntäminen on pelottavaa ja murentaisi vanhempien ihmisten auktoriteettia. No, joka tapauksessa minulle merkittäviä tuossa kirjassa ovat ne kirkkaat hetket nuoruudessa jolloin kaiken tuntee niin vahvasti ja ymmärtää myös lohdullisen ja vapaan puolen siitä että on ihan sairaan yksin. Uskon että Jonas Gardell olisi mukava isä, se näyttää tuossa kuvassakin tosi sympaattiselta (se on toi joka ei näytä keskisormia). Näistä kahdesta valitsisin ehdottomasti Jonaksen mun isäksi.

If I would wear ugg boots...

2011-11-06T06:34:00.000-08:00

I would buy these from http://uggstopinternational.com.au/ because they are made from real sheepskin in Australia, have eco friendly sertification and use environmentally friendly tanning agents and methods. They say in their page:

Why buy boots made in China when you can buy genuinely Australian Made
100% Australian Sheepskin boots direct from Australian manufacturer?

For nearly a century Australians have been calling their sheepskin boots 'uggs' or 'ugg boots'. Australians always enjoyed the comfort, natural health benefits and pleasure of wearing the genuine sheepskin boots. With time the sheepskin boots, or 'ugg boots' as we call them in Australia, had become a truly Australian icon. In 1960's the iconic Australian sheepskin boots become very popular among young Australian surfing scene.

In 1978, Brian Smith, a young surfer from Australia, travelled to the USA with a few pairs of uggs in his backpack. He set up a company, Ugg Holdings Inc, which was importing sheepskin boots to the United States. In 1995 the USA company - Deckers Outdoor Corporation had acquired Ugg Holdings Inc, and established the USA owned and based brand of boots - 'UGG Australia'.

In Australia 'ugg boots' is not a brand name, but rather the name of a style of sheepskin footwear that had originated in Australia about 100 years ago. There is no question of where 'ugg' footwear style came from, even the USA based and owned company Deckers Outdoor Corporation who mass-produce their ugg boots in China under 'UGG Australia' brand use the name of our country - Australia - in the name of their USA brand, because Australia is the country of origin of 'ugg boots'.

And then the American "real" UGG page:

WHAT IS COUNTERFEIT AND WHY IS IT WRONG?

A counterfeit product is any imitation or fake made with the intent to deceive the consumer into believing it to be genuine. Counterfeit UGG boots online are often advertised as "cheap uggs", "discount uggs", "uggs on sale" and on websites calling themselves "ugg outlets" or "ugg shops". Often they may have ‘ugg’ in their domain name or advertise themselves as an "official ugg store".

Our goal is to help our customers to be aware of counterfeit products that are being sold to unsuspecting buyers as genuine UGG Products.

Counterfeiting is illegal. It has a significant impact on the global economy, removing tens of thousands of jobs and costing the economy an estimated $600 billion of legitimate revenue a year. The International Trade Commission concluded that U.S companies have lost close to 1 million jobs domestically due to Chinese counterfeits.

Beware UGG Boots for Sale or Discounted, Cheap UGG Boots Advertised Elsewhere.

Counterfeiting is not a victimless crime. Consumers who believe they are purchasing genuine items are left with inferior items that cannot live up to their expectations. Counterfeiters hurt legitimate business owners as well as the overall economy because they do not pay taxes nor do they provide fair wages or benefits to their employees. They frequently use child labor, participate in identity theft, fail to deliver goods that were paid for and have been connected to gang activity and terrorism, among other crimes. When you purchase a counterfeit product, you are funding and supporting this criminal activity.

Counterfeiters are not accountable to human rights and environmental regulations. Counterfeiters don’t adhere to child labor laws, anti-sweatshop laws, or restricted substances laws, putting both workers and the environment at risk. Fundamental human rights of workers employed by counterfeiters, such as basic safety and health precautions, are often compromised or entirely ignored creating a work environment that is safe for no one.

Thats funny, if Americans would not have ordered their UGG's in China factories there would not be made illegal copies of them in such a bad working conditions. I dont know for sure, but Im guessing that from 500e legal UGG boots made in China there is not going any more to the child workers in the factories just because UGG is such a nice employer. Im just happy that ugg boots, real or fake, were never on my shopping list.

"Kuluttaminen on vaikeaa"

2011-10-29T04:11:00.000-07:00

Yksi yrittäjä-kurssin tehtävistä oli tehdä markkinatutkimusta omasta liikeideastaan. Koska jokatoisella oma liikeidea on vielä vähän hakusessa niin teimme sitten tutkimuksia milloin mistäkin. Omaan tutkimukseeni sisällytin nämä kysymykset:

1.Onko vaatteiden alkuperä sinulle tärkeä? Jos on, niin onko se niin tärkeä että se vaikuttaa hintaan?
2.Mitkä ominaisuudet vaatteessa ovat sinulle tärkeitä? Esim. istuvuus, ekologisuus, edullisuus, kestävyys, mukavuus, valmistusmaa, brändi, helppo saatavuus...
3.Paljonko olisit valmis maksamaan mittatilaustyönä tehdystä vaatteesta joka kestää? (esim. housut)
4.Menetkö ikinä ostamaan vaatteita liikkeistä jotka ovat paikoissa joihin sinulla ei olisi muuta asiaa? (esim. outletmyymälät, vintageliikkeet) Ostatko ikinä vaatteita/asusteita netistä?
5.Mitä merkkejä sinulla on nyt päällä? Mistä olet ostanut lempivaatteesi?

Se että tietää vaatteen tulevan jokseenkin eettisistä oloista saa näkyä vastausten mukaan hinnassa mutta ei kuitenkaan rajaa pois hyviä löytöjä joiden valmistusmaata ei tunneta kovin eettisenä tai ekona. Itse olen toiminut jotakuinkin samoin. Ompelijana olin hieman loukkaantunut kolmoskysymykseen tulleesta vastauksesta jossa oli maksettu merkkihousuista 90e (josta suurin osa ei varmasti mene valmistajille vaan brändi maksaa) mutta mittatilaustyönä (siis täysin oman vartalon mittojen mukaan) tehdyistä housuista jotka kestää (ja saa hyvän omatunnon kun tietää varmasti mikä on valmistusmaa) oltiin valmiita maksamaan 60-100e. Päättelin että materiaalikuluja ei varmasti oltu sisällytetty hintaan ja että kyse oli pyjama-housuista ja en ollut enää loukkaantunut. Otsikko eli "Kuluttaminen on vaikeaa" oli osa vastauksia ja myös "hyvästä omatunnosta joutuu jotain maksamaan".
Onhan kuluttaminen aivan helvetin vaikeaa ainakin jos haluaa ajatella tekevänsä ostopäätöksiä jotka eivät jättimäisissä määrin vie maailmaa huonompaan suuntaan. Kuluttaminen on vaikeaa koska tietoa saa niin huonosti että jos oikeasti haluaa tietää käyttämiensä tuotteiden alkuperän pitää aiheen tutkimisesta tehdä harrastus tai jopa työ. Myyjältä sitä ei saa eikä varsinkaan paketista, harvoin myyjällekkään kerrotaan tuotteen alkuperää.
Katsoin TÄMÄN (paina punaista tekstiä, se on linkki) dokumentin joka käsittelee myrkkyjen kyllästämää vaateteollisuutta. Kuvamateriaali avasi ainakin minun silmiäni vaikka olinkin tietoinen että vaatteissa on ostettaessa jonkin verran ärsyttäviä aineita jäljellä. Taas kerran ajattelin miten erilainen todellisuus on Intiassa ja Kiinassa ja miten kummallista on että nämä maat ovat kuitenkin niin läsnä kaikkien jokapäiväisessä elämässä tuotteina. Kuluttamisen vaikeutta (ajoittain jopa toivottomuutta) kuvaa hyvin dokumentin pätkä jossa ranskalainen nainen kysyy intialaiselta tehdastyöntekijältä (tai ehkä omistajalta) että miten pidätte luomupuuvillan (johon kuitenkin käytetään myrkyllisiä käsittelyaineita vaikka kasvatus olisikin luomua) ja tavallisen puuvillan erillään toisistaan ja intialainen mies vain nauraa ja vastaa "Tämä on Intia!". Toki sen on oltava hyvin absurdia myös heille kun kukaan työntekijöistä ei koskaan tule edes matkustamaan niissä maissa joihin heidän valmistamansa vaatteet matkaavat jatkuvalla syötöllä.
Olen kuitenkin löytänyt jotain hyvääkin! Pohjoismaissa (Suomessa) on jäljellä yksi sukkahousutehdas, jonka sukkahousuista valmistetaan Kiss Kiss taidesukkikset. Sukkahousut on ostettu tehtaalta kakkoslaatuisina värivirheen takia ja värjätty ja maalattu ykköslaatuisiksi. Ne on ihania ja niitä voi katsella TÄÄLLÄ. Ostin juuri itselleni kahdet Palonista joka on Eerikinkadulla. En vain pystynyt valitsemaan kahden tajuntaa laajentavan väriyhdistelmän välillä.

sairaan leima on nykyään kaikilla

2011-10-16T08:52:00.000-07:00

Viime aikoina olen valinnut tai joutunut usein kertomaan ahdistukseen liittyvistä ongelmistani ystävilleni ja tuntemattomille kun olen päättänyt osallistua eri tilaisuuksiin vaikka en pystykkään aina heittäytymään tai rentoutumaan samalla tavalla kuin ennen. On tosi ihanaa kun niin monet ihmiset ovat sanoneet että olen rohkea kun puhun avoimesti paniikkihäiriöstäni. Jotkut rupeaa myös kertomaan omia kokemuksiaan (joita on ikävä kyllä aika monilla) tai kyselemään enemmän. Sekin on kivaa ainakin vielä, tietenkään en halua että ihmiset alkavat nähdä mut "sinä tyttönä jolla on se paniikkiongelma" mutta ilmeisesti mussa on sen verran ihmeteltävää muutenkin etten ole huomannut erityisesti leimautuvani. Osalle olen vain "Se tyttö joka ei käytä rintsikoita". Niin vähän sitä tarvitaan poikkeavana olemiseen.
Mun mielestä on tärkeää puhua tästä aiheesta koska itselläni on turvallisempi olo jos en joudu esittämään että kaikki on ihan hyvin vaikka olisin ahdistunut, mutta erityisesti myös sen takia että haluaisin mielisairauksien leiman hälvenevän ihmisten mielissä kun ne ymmärtäisivät että nämä ihan samat asiat (stressi, epätäydellisyys) ovat läsnä kaikkien ihmisten elämässä, vain eri mittakaavoissa. Olen tällä hetkellä yrittäjyyteen valmistavalla kurssilla jolle hain kun huomasin että on vaikea löytää sellaista työyhteisöä joka sopisi arvomaailmaani, varsinkin kun vaatetusala on muotoutunut erittäin pinnalliseksi. Mun on aina ollut hyvin vaikea perustella itselleni miksi kannattaisi tehdä jotain sellaista mistä en nauti (etenkin koulussa ja töissä), en vain usko siihen koska maailmassa on niin paljon tehtävää että yhtä hyvin voin tehdä jotain millä koen olevan merkitystä. Jos olisin tiennyt kuinka huonolaatuista opetusta työttömyystoimiston tarjoama koulutus on olisin mielummin vaikka maksanut sen sijaan että minulle maksetaan tuolla kurssilla olosta. Hauska puoli on kuitenkin muiden kurssilaisten tarkkailu, jotenkin noille työkkärin kursseille valikoituu aina niin erikoislaatuista porukkaa. Tai siis minulle erikoislaatuista, luultavasti kyse on erittäin keskivertokatsauksesta perus suomalaisista joita onnistun omassa elämässäni välttämään (tai jotka välttävät mua). Ilmoitin myös vastuukouluttajallemme heti alussa paniikkiongelmistani (joka on kyllä ihan kujalla kaikista tämän tyyppisistä elämänhaasteista) ja parin päivän päästä koko lopulle kurssille kun esittelimme keitä olemme ja mistä tulemme. Tauolla asia tuli uudestaan puheeksi ja selitin vähän niitä taustatekijöitä jotka on johtanut tähän tilanteeseen ja siinä selitellessä rupesi tuntumaan itsestäkin että aika loogistahan tämä on. Asunnottomuus, perintötekijät, stressi jne. Toisen kurssilaisen vastaus oli kuitenkin tavallaan turhauttava vaikkakin ymmärrettävä, "Aaaa.. Niin sulla on Tuollainen syy siihen" sillä äänen painolla että "Niin siis et sä olekkaan hullu niinkuin ne kaikki muut" kun tarkoitus oli lähinnä näyttää että kyse on ihan tavallisesta sairaudesta omine aiheuttajineen ja oireineen, eikä että olen joku ymmärrettävä poikkeus muiden riivattujen joukossa. No, äiti sanoi että niinhän se aina menee kun ihmiset saavat kasvot jollekkin. Rasistikin toteaa mukavan Somalin nähdessään että "Kyllä se Abdi on ihan okei mutta ne kaikki muut..."
Joka tapauksessa on ollut hyvä päätös puhua avoimesti asioistani, niinhän mä olen aina tehnyt. Ehkä se ei liity edes niin paljon tähän vaan olen muuten vaan oppinut olemaan luontevammin oma itseni. Osa lähipiiristäni on sitä mieltä että jotenkin pienennän itseäni enkä ole kaikkea sitä mitä voisin olla, heidän tulkintansa mukaan siksi että varon jotenkin muita ihmisiä. Onkohan kukaan sitä kaikkea mitä voisi olla? Eivät ainakaan he jotka sen sanoivat.. Tuntui jotakuinkin yhtä ikävältä kuulla tuo kuin kuulla aina kun joku ystävistäni on sitä mieltä että vien liikaakin tilaa ja olen pelottavan temperamenttinen (toisista taas oli hauskaa kuulla että olen jonkun mielestä pelottava). Ehkä nyt kun sillä mikä minua on vaivannut on nimi niin nämäkin läheiseni ymmärtävät miksi en aina ole ollut parhaimmillani (eipä sillä että kukaan olisi mutta kaikillehan nykyään löytyy myös diagnoosi), ainakin olen lakannut varomasta niin paljon siinä pelossa että vien muiden henkistä tilaa mutta joitakin ihmisiä se tuntuu tosissaan hermostuttavan.

aivojen monet vaihtoehdot

2011-09-15T03:22:00.000-07:00

City-lehdessä (17/2011) on artikkeli evoluutiopsykologiasta, jossa pohditaan missä määrin evoluutio vaikuttaa mielenterveysongelmiin. Väitteenä on että ihmisaivot ei ole vielä sopeutuneet urbaaniin elämään ja tämä aiheuttaa luonnollisten ilmiöiden leimaamisen hulluudeksi. Tiedetoimittaja ja itseään skeptikoksi nimittävä Marko Hamilo sanoo "Luonnonvalinta ei suunnitellut ihmistä onnelliseksi" ja evoluutioekologian professori Hanna Kokko vastaa "Siitä olen samaa mieltä, ettei luonnonvalinta ole mikään onnellisuuden maksimoija. Mutta se tarkoittaa myös sitä, ettei ihminen ole välttämättä onnellisimmillaan luonnollisimmassa ympäristössä." Tämä on mielestäni mielenkiintoinen ajatus kulttuurillisen kodin löytämisen kannalta. Luonnollisella en käsitä tässä yhteydessä sitä että eletään metsässä vaan mielen luonnollisia ominaisuuksia joiksi artikkelissa mainitaan ihmisen taipumus uskonnollisuuteen, taipumus soveltaa eri moraalikoodia meihin kuin muihin ja taipumus omankädenoikeuteen. Artikkelin lopussa mainitaan vielä luovien ihmisten yleinen ahdistuneisuus, ilman luovuutta yleinen mielenterveys olisi parempi koska luovat ihmiset asettavat tavoitteensa liian korkealle. Itse käsitän tämän niin että pohjimmiltaan ahdistus iskee kun oma arvostus ja minäkuva riippuvat ulkoisista tekijöistä kuten työpaikasta ja kalliista vaatteista, eikä siis ole tosiaankaan pelkkien luovien ihmisten ongelma. Maallisista meriiteistä luopuminen onnellisuuden saavuttamiseksi on tuttu ajatus melkein kaikissa uskonnoissa ja filosofisissa elämänkatsomuksissa ja yritän sitä just soveltaa tässä omaan elämäänikin. Mietin että miten sisäistää se ettei onnellisuus riipu saavutuksista ja samalla kuitenkin kaipaa sitä että saa aikaiseksi asioita (esim. taideprojektin, tutustua mielenkiintoisiin ihmisiin ympäri maailmaa)? Onko tämä vaan niitä ylempi minä, alempi minä -juttuja että havainnoi omia tuntemuksiaan mutta ymmärtää toisaalta ettei ne ole todellisuutta? Itse olen tullut siihen tulokseen että kai sitä vois jotain tehdä kun täällä kerta ollaan, mutta ettei kannata hirveesti pettyä jos ei asiat mene suunnitelmien mukaan kun ne kuitenkin menee aina parhaalla mahdollisella tavalla. Aina kun sanon tämän itselleni niin kuulen vastaväitteen "Jos kaikki ajattelisivat noin niin ihmiskunta ei olisi ikinä aikaansaanut mitään merkittäviä taideteoksiaan ja keksintöjään!" mutta toisaalta siitä ajattelustahan tässä juuri pyritään eroon. Huoh. Kommentoikaa tätä jos koette että teillä on tähän jotain sanottavaa, mua kiinnostaa.
Wikipediassa masennuksesta yhteiskunnallisena ilmiönä kirjoitetaan näin:
"Yksilöllisyyttä korostavissa yhteiskunnissa jokainen on vastuussa omista tekemisistään, myös epäonnistumisistaan. On jatkuva paine selviytyä ihmissuhteiden, työn, omien pyrkimysten ja tarpeiden, tunteiden, lapsuuden ja kanssaihmisten asettamien odotusten ristivedosta niin, että pärjäisi, tuottaisi ja kehittyisi – menisi koko ajan eteenpäin, toteaa Tontti Lääkärilehdessä 27.11.2009 no. 48. Kun sitten odotukset eivät toteudu, tulee halu vetäytyä, hakea omaa aikaa ja pysähtyä. Kun tähän ei ole mahdollisuutta, ihminen masentuu. Masennus on Tontin mukaan luonnollinen selviytymiskeino. Masennukseen liittyy aina pysähtyminen ja elämän merkityksen pohtiminen. Masennus sinänsä ei ole sairaus, vaikka vaikeaan masennukseen liittyy diagnoosi, lääkitys ja terapia. Masennus on paljon monimuotoisempi, kuin se yleensä ymmärretään. Masennus on etenkin tätä aikaa kuvaava oire, joka saa kasvuvoimaa siitä, että maailma ja yksilö ottavat entistä kovemmin mittaa toisistaan." Minulle tämä oli silloin uusia ulottuvuuksia avaava näkökulma. Koin (ja tiedän) että terveydenhuolto ja varsinkin Kela ja muut julkiset tahot käsittävät masentuneen viallisena yksilönä joka pitää saada sopeutumaan takaisin mahdollisimman nopeasti jotta tämä alkaa taas tuottaa. Tarkoitus ei ole syytellä muita sairauksien puhkeamisesta, vaikka voihan tämän käsittää myös niin ettei hallitse lainkaan omaa elämäänsä koska yhteiskuntaa on hyvin vaikea muuttaa yhden elämän aikana sellaiseksi että se arvostaisi rauhaa ja terveyttä, rahan ja menestyksen sijasta. Mielestäni yhteiskunta ei ole kuitenkaan noin mustavalkoinen, vaan sieltä voi etsimällä löytää tahoja jotka arvostavat enemmän rauhaa ja terveyttä (downshifting-ilmiö ja luomu/lähiruoan suosio). Kun käsittää ettei vika olekkaan välttämättä itsessä vaan yhteiskunnassa voi alkaa muuttaa omaa elämäänsä mahdollisimman paljon siihen suuntaan ettei enää kärsi haitallisista yhteiskunnan asenteista. Se ettei vika olekkaan itsessä ei nimittäin tarkoita ettei itse voisi tehdä jotain sen korjaamiseksi.

Elämäni pornot

2011-09-04T07:42:00.000-07:00

En ole kovin ahkera pornon katselija joten kokemukseni mahtuvat hyvin yhteen merkintään. Ensimmäinen pornon katselukokemukseni oli ruotsin laivalla ylä-asteen aikaisen ystäväni ja hänen siskonsa kanssa. Hytissä, jonka joku oli voittanut arpajaisista, oli ilmainen pornokanava. Katsoimme siltä avaruuspornoa. En muista juonesta enkä itse aktista lähes mitään koska olin niin ihastunut lavasteiden ja asujen kotikutoisesta riemastuttavuudesta. Hommat hoidettiin vieraan planeetan lasikuitu-ektoplasma-kivellä joka oli maalattu vihreän liman väriseksi. Asut taas muistuttivat kovasti ystäväni 80's bileisiin vaahtomuovista tekemää Klaus Nomi -pukua metalliefekteillä. Sitä oli kamalan hauskaa katsoa aloitellessa iltaa joka taas päätyi minulla oksenteluun, tosin en ole ihan varma johtuiko se siihen aikaan viinasta vai laivan keinumisesta. Sain pahoinvointilääkkeen ja nukahdin päärynä kädessä porno-hyttiin. Minulla on suomalaisten pornolehtien ansiosta aika surkea kuva pornosta ja osittain sen takia en ole sitä koskaan aktiivisesti käsiini etsinytkään. Olen ajalta jolloin kaikilla ei ollut lapsena kotona tietokonetta, tai jos oli niin yksi olkkarissa ja netistä maksettiin puhelun kesto -hinnalla joten netin mahdollisuudet eivät olleet käytössä. Leikkasin kyllä kuponki-uutisista naisten alusvaatemainoksia ja piilotin ne äidiltä koska ne oli jänniä. Rumilla miehillä en tehnyt yhtään mitään, kuka nyt niitä jaksaisi katsella? Aikuisempana en ole vieläkään löytänyt porno-tarvetta vaikka poikaystävät sitä ovat joskus yrittäneetkin herättää. Joskus näin jonkun ranskalaisen pornon mikä oli sillain ihan kiva. Nyt meidän kirjastossa oli K-18 päivät niin vuokrasin sieltä Ruotsalaista feministi-taide-pornoa, Dirty Diaries josta taannoin taisi tulla täälläkin kohu kun siellä olivat niin edistyneitä että valtio rahoitti ennakkoluulottomasti taidepornot. Hukkaan meni kyllä rahat suurilta osin. Minkä takia usein kun tehdään "taidetta" niin kuvaamisen laadun pitää olla vaan tosi huono? Niin huono että välillä täysin pimeää kuvaa katsellessa ja ääniä kuunnellessa pitää arvata että onko siinä nyt jonkun hiukset vai joku symbolinen hedelmä. Onneksi siellä oli kaksi hyvääkin koska palautin dvd:n myöhässä joten jouduin ensimmäistä kertaa periaatteitani vastaan jopa maksamaan pornon katselusta. Minua näin tekstiili-ihmisenä ilahdutti muistaakseni ensimmäinen lyhytfilmi jossa kaksi ihmistä oli ommeltu sisään ihonvärisiin koko-asuihin joita sitten kiihkon edetessä revittiin ja leikattiin auki. Mistähän materiaalista ne oli valmistettu? Saakohan sellainen päällä helposti paniikkikohtauksen kun ei näe mitään ja sitä ei saa nopeasti riisuttua?
Toinen joka herätti jotain ajatuksia oli female-flasherin Pariisin matka. Ollaan poikaystäväni kanssa just viime kesän reissulla istuttu tuon saman suihkulähteen reunalla mistä tuo ylempi still-kuva on otettu! Mietin vaan mitä kaikkea sitä voikaan loppujen lopuksi tehdä eikä se maailma siitä romahda, tosin ihmettelin ettei poliisi tullut korjaamaan tuota pois. Suomessa tulisi. Voin koko ajan reippaammin niin jaksan miettiä vähän muitakin elämän osa-alueita kuin tätä jatkuvaa jännittämistäni. Eilen tosin otin yhden rauhoittavan ja menin ystäväni tupareihin. Oli ihanaa, tuntui kuin olisi vierailulla maailmassa pitkästä aikaa eikä niin oman päänsä sisällä, nautin jopa metromatkasta. Kummallista kun välillä unohdan oman olo-tilani ja sitten taas huomaan sen, vähän niinkuin jos joku on kuollut ja aamulla ei hetkeen tajua sitä ja sitten taas muistaakin. Tällaiset asiat leimaa ihmistä niin paljon meidän yhteiskunnassa ja hämmennyn kun en saa sovitettua yhteen omaa kuvaa itsestäni maailmasta kiinnostuneena sosiaalisena spontaanina ihmisenä ja sitä etten kestä edes kun ratikkakuski kuuluttaa että ratikka kääntyy poikkeusreitille koska joku ei menekkään ennakoitavasti. Mutta toisaalta ihan hyvä läksy oppia ettei mikään tällainen määrittelekkään minuutta, muistaisinpa sen myös niin etten menestyessäni tervehdyttyäni rupea kuvittelemaan että saavutukseni ovat minä. Voi ei, tänään kahvilassa joku mies tuli opettamaan mainosalan ja kuvauksen elämäntotuuksia mulle ja mun ystävälle. Se yritti hirveesti tehdä meihin vaikutusta pudottelemalla kaikkien julkkisten nimiä joita se oli nähnyt jossain baarissa tai joiden kaverit oli sen tuttuja ja se hehkutti jotain suomen parasta journalistikuvaajaa jolla on parikymppinen tyttöystävä ja oma ravihevonen. Ihan omakohtaisesta kokemuksesta voin sanoa ettei se parikymppinen tyttöystävä kyllä ole mikään onnen tae..

Ainiin! Lykke Listä vielä..

2011-08-31T10:13:00.000-07:00

Lykke Li

Sadness is a blessing

Äärettömän hyvin tehty ja kaunis video ja ihana laulu. Itsehän en ruotsia osaa joten ei harmainta hajua mitä tuossa Ellen artikkelissa sanotaan. Toivottavasti jotain tosi henkevää.

Olen juonut hitosti teetä ja juon tästä eteenpäinkin.

2011-08-31T10:10:00.000-07:00

Oliskohan nyt kärsitty tarpeeksi että riittäisi motivaatiokin parantumiseen. En olisi ikinä arvannut että se on näin hirveän hidasta. Äiti tuossa juuri ihmetteli että miksi koko ajan kun yksi haaste tai kriisi menee ohi tulee toinen heti perään. Niinpä, ihan kun ketjukolari! Mutta eihän se voi loppua jos ei ole valmista. Olen viime aikoina saanut pari paniikkikohtausta ja sen jälkeen vältellyt julkisia paikkoja nöyryytyksen pelossa. Onneksi paniikkikohtauksia saa nykyään melkein kaikki niin ei tarvitse kuunnella niin paljon typeriä kommentteja. Koitan olla myös anteeksiantavaisempi niille ketkä niitä typeriä kommentteja vielä sanoo, koska olen huomannut että monet ei vaan keksi mitään parempaakaan kun yrittävät auttaa. Toivoisin että ne jotka huomaavat etteivät osaa oikein sanoa mitään ja ahdistuvat jaksaisivat vaikka etsiä netistä vähän tietoa niin vältyttäisiin siltä yleiseltä harhaluulolta että ahdistushäiriöt ovat jotenkin henkilön omaa syytä ja tokaistaan että kaikki olisi ihan hyvin jos tämä vain lakkaisi huolehtimasta ja relaisi. Toki relaaminen on ihan toimiva keino, tässä ei olekkaan kyse siitä, vaan siitä että ahdistuneisuushäiriöt liittyvät moniin muihinkin asioihin kuten aivokemiaan, sympaattiseen hermostoon ja väärän hengitystekniikan aiheuttamaan hyperventilaatioon. Ihmiset joilla on ahdistushäiriöitä tuntevat myös muita herkemmin kehonsa somaattisia oireita. Olen todella iloisesti yllättynyt ja kiitollinen millaista apua olen saanut sellaisiltakin ystäviltä joilla ei ole aavistustakaan mielenterveyshäiriöistä, sen sijaan että kuulisin "Joo mä tiedän, tänää mäkään en ois jaksanu lähtee ulos kun olin niin väsyny ja satoi." niinkuin joskus teini-iässä, kuulenkin nyt että "Mä en osaa yhtään kuvitella kun mulla ei ole ikinä ollut mitään tollasta mutta hirveesti rakas voimia ja kerro jos voin jotenkin auttaa!". Voi luoja että on ihanaa olla aikuinen kun ollaan kaikki vähän viisaampia! Olen itsekkin oppinut pyytämään paljon helpommin apua ja uskaltanut myös ajatella että ihmiset aidosti haluaa mulle hyvää. Tavallaan mulla menee siis oireiden mukaan ihan yhtä huonosti tai jopa huonommin kuin ennen mutta olen omaksunut paljon positiivisemman asenteen joten jaksan kaikkea paskaa paljon paremmin. Kummallista. Kaksi kirjaa mitkä on auttanut oivaltamaan asioita etäämmältä ja tukevat myös toisiaan on Havahtuminen ja Tuulikki SaaristonTaikasanat, eli miksi antaisin anteeksi (punaiset tekstit ovat linkkejä). Yksi tärkeä huomio mitä tein kirjaa lukiessani oli se miten paljon itselle tärkeät ihmiset voivat hidastaa paranemista ja asioiden käsittelyä hyvää tarkoittavilla mutta ajattelemattomilla kommenteilla (joskus ne tosin kumpuavat suoraan turhautuneisuudesta eivätkä ole niin hyvää tarkoittavia) kuten "Päätät itse kuinka paljon annat tämän ihmisen satuttaa sinua" tai "Se on menneisyyttä, koita nyt vaan päästä yli siitä!". Nämäkin ovat molemmat totta, tiesin sen kyllä jo kuullessani ne. Kyse ei kuitenkaan ole siitä vaan siitä että en kokenut tulleeni vielä kuulluksi ja koin että ihmiset yrittivät painostaa minua hyppäämään suoraan lopputulokseen ilman kaikkia välivaiheita mikä on täysin naurettavaa. Jotkut käyvät vaiheet läpi hitaammin ja jotkut todella nopeasti mutta en usko että perille pääsee ilman matkaa. Tästä edespäin yritän siis itse muistaa että jos todella haluan auttaa, kuuntelen tuomitsematta ja mahdollisesti jopa puhujan näkökulmasta. Toki puolueeton kuuntelu on ihailtavaa, mutta minuun koulukiusaus (ja erityisesti tyttöjen tapa käyttäytyä niinkuin kiusausta ei olisi tapahtunut vaan kiusattu kuvittelee kaiken) on vaikuttanut niin että kyseenalaistan joskus omat muille itsestään selvät kokemukseni. Esimerkiksi kun entinen ystävämme päättikin suullisen kimppakämppä-sopimuksen jälkeen että olenkin "hullu vitun mulkku" jonka kanssa ei voi asua ja heitti minut ulos ja jäin taas ilman vakituista kotia, niin itselleni sitä myöntämättä pohjimmiltani mietin onko se oikeutettua koska hullujahan tässä ollaan. Vasta jälkeenpäin kun tiedostin tämän ja puhuessani siitä läheisilleni he totesivat yllättyneenä että totta kai kämppikseni kohteli minua väärin, he olivat vain pitäneet sitä itsestäänselvyytenä jota ei tarvitse mainita. Anteeksipyyntöä ei ikinä tullut tältä kämppikseltä, mutta kerran kun olin piknikillä poikaystäväni ja ihanien ystävieni ympäröimänä näin hänet leikkimässä puiden välissä erään yksinhuoltajaäidin pienen pojan kanssa ja se toi yhtäkkiä sellaisen tunteen että kaikki on tasapainossa vaikka me emme ystäviä olisikaan. Sen jälkeen en ole enää ollut hänelle vihainen ja pian sen jälkeen löysinkin kauniin ja vakaan kodin mistä tiedän etten joudu ihan heti lähtemään. Nyt haasteena onkin vain oppia juurtumaan kun olen niin pitkään elänyt ajelehtien kulkurina!

Responsibilities of a human being

2011-01-19T12:44:00.001-08:00

I would like to make art my whole life. Some people like to make money their whole life. Some people like to help others who are in some way less fortunate than themselves and some people don't want to do anything, ever. There is many ways of putting these people in order. Who has most power, who is coolest and who is most noble? And in the end, who is happy?

Right now I'm attracted about what does underwear speak for and about us. Actually my interest towards making underwear started from Paris when I just turned 18. There was this wonderful small shop that was selling hand made bras and undies and I was thinking "Wow, something like this would never survive in Finland!". Then my ex boyfriend who is kind of transvestite was feeling a bit low cause womens underpants are uncomfortable and mens underpants are ugly (or sporty or rough if you prefer it that way). I have always made clothes or jewellery or knitted things for boys who I specially care about. I feel good when something from me is with them all the time, like happy thoughts in materia. There is this more selfish side in it also. I kind of tag them and then I'm proud, like having some cool friends on your facebook page and then you feel cooler also. I started to think about it and realized that in most cultures people have the need to show that someone is "yours". Wedding ring is the most clear example, but also friends make these friendship ribbons for eachother. In Turkey the patterns of traditional knitted socks show a lot of information, if you can read them. But I don't know if making underpants as art is meaningful for world's wellbeing.

Humans are so much more complicated than animals. At least it seems like, of course we can't be sure.

I would like to save the whole world, or at least the ones who I think have a bad life, but there is so many raped little girls in India that already the thought of trying to do something about it makes me exhausted. I have been speaking about this with many people and most either don't want to speak about it or give me this wellfare-country peoples remission "Don't read those news, they just make you sad and there is nothing you can do about it right now".

So the basic question is this. Do we, who have things better, responsibility as human beings to help those who are in need and with what cost?

Truth is that we have things so good because they have things so bad. We used to have to also grow our food and make our own tools, toys and clothes but we got so lucky that now they have to do it for us for a salary that is not enough to put their kids to school. If you can only feed one child of the family it will be a boy cause he's the one who will bring some money when he gets married.

But bringing food and schools is not enough. The circle just goes on and on if I keep buying cheap stuff (not that expensive would be any guarantee for that its fair) and then start sending some money from my social benefits to charity.

There wouldn't be fair-trade if there wouldn't be unfair-trade, and to get over this wellfare-hangover I will start to hunt down the source of every single product I ever buy.

But there's still one more thing that makes it too easy for me to think that theres nothing we can do about it so why even try. Has anything got any better? I hear a lot how bad things are and how much third world countries need help but I wish charity organizations would change tactics sometimes. It would be nice to hear what has already been improved, specially for people who are giving money it would make a feeling that the money does actually sometimes go where it was supposed to go and it's not all for nothing. There is so many poor and oppressed people in Africa and Asia that human mind can't understand, so it would be nice too see some statistics about what some different projects has changed.

For people in Finland specially I want to say that if we all just take care of our closest people, even though they might be a bit weird and introverted, we would already fix one of our biggest problem, alienation. Its not any less worth to be a good friend or daughter or mother than givin money for charity, our problems are different than in India but not any better or worse.

Real women have curves....Not the body of a 12 year old boy.

2010-05-08T05:41:00.000-07:00

I have been lately noticing a lot of hypocrisy in "accepting everyone as they are". Specially coming from women who in my opinion should be supporting eachother and not try to make someone feel worse that they could feel better.

The title is from a facebook group that a person I know just joined. As you can guess, it's about making clear to everyone how even the statistics say that men don't like androgynous women. Thin girls are pointed out to be miserable and pathetic people who are neurotically counting calories, and that's why men can't even take them home to show their moms. Angela Beaulieu, who made the group, is posting status updates where she is trying to make very clear that she is completely happy with her body and soon getting married.

I can't help that it makes me wonder why, if they really are so happy by themselves, do they have to put other shaped and sized women down? To me it sound the same like those guys who always make very clear to everyone how super-straight they are. I also wonder does that person I know and all the other ones in that group choose their friends by what size they are? Or are they just perfectly fine with the fact that they are hurting their friends?

For me more important quality of a good friend is that they see also what is inside a person.

Other thing that also makes me sad is the assumption that only women who are pleasing men's eye are real women. I have heard so many times the same excuse, that men don't like sticks.

As a woman who has been bullied six years in teenage by both boys and girls for being too skinny, for having too small breasts and so on it hurts me that grown up women are doing it more and more.

All examples in the group of curvy women are always the right way curvy, to that definition too fat or too skinny women are not real women, almost all the asian women are out of count as are also transvestites who might have build female shapes by silicone (in the group it's all about real curves that are not build in plastic surgeon).

I just wonder how much objection it would cause to speak in same way about bigger women. Im pretty thin, as is my mom and other family, and it has always been like that no matter how much I eat. If I would put a facebook status saying "I love myself cause Im so damn skinny and beautiful, and to be honest I think fat people are just plain ugly" I think nobody would press like-button there. Then again when another person I know said the same but in the opposite way you can guess how much it was praised as spreading healthy self-esteem.

I think women with good confidence always look good, no matter what shape and size they are. Nowadays Im a living proof of that. I get compliments and nice looks every day even though my breast are AA-something and I always have to sew my clothes a bit smaller cause shops don't have size 32. I have also had most kind, loving and intelliget boyfriends in my life who don't think that woman is as attractive as her breasts or ass.

But it wasn't always like that and I so hope that nobody I know would take this as a personal insult but I think all these women who recognize themselves from this text should look in to themselves and think if it really makes them happier or this world a better place to try to make other people feel ugly and not worth admiration or love. We should be better that that!

a lion hearted girl - leijonatyttö

2010-04-11T04:42:00.000-07:00

This is a picture from a movie Whale Rider, a film that everyone should watch to understand that no one else can stop you from coming what you are (and that good friends are also very needed on the way).

Aika vaan kieppuu viemäriin kun kyseenalaistan itseäni liikaa.

Minä kasvoin paljon tilaa ympärilläni, nyt käytännössä asun 23 neliön yksiössä toisen ihmisen kanssa aluella josta on aikalailla matkaa edes jonkinlaiseen luonnonrauhaan jossa autojen äänet humisee tasaisena virtana vasta rannan toisella puolella.

Sosiaaliset ja epäsosiaaliset kaudet seuraavat toisiaan ja pikkuhiljaa opettelen tunnistamaan jo milloin ei edes kannata yrittää lähteä ulos vaan jäädä räpistelemään taidepuuhasteluja yksin kotiin. Jos lähden silloin ulos en pysty puhumaan mistään muusta kuin keskeneräisistä töistä ja niihin ihmisillä harvoin on mitään sanottavaa.

Eilen oli kivaa Mustassa Kissassa. Tunsin itseni ja muut kauniiksi, ihmiset hymyilivät näkemälleen rakkaudelle ja hymyilin takaisin. Paljon ranskalaisia (ihmisiä, ei ruokaa. Ruoaksi oli vuohenjuustopiirakkaa, pitsaa ja kettukarkkeja). En tuntenut tarvetta yrittää ottaa tilaisuutta haltuun, kuuntelin ja katselin mielelläni eleitä ja valoja sivusta.

Muuten viikko onkin ollut helvetin rankka. Pitkästä aikaa olen törmännyt täysin samanlaiseen vallankäyttöön kuin aikanaan ylä-asteen koulukiusaajien kanssa. Sen takia olen joutunut kohtaamaan hirveän paljon itsessäni sellaista mitä en haluaisi ja sellaista mikä minulta puuttuu. Minä en halua vihata koska viha on itsetuhoista ja alentaa itsensä vihan kohteen tasolle, mutta hetkittäin olen ollut täynnä vihaa. Vihan tuntemisesta taas syyllistyn ja kiellän itseäni tuntemasta vihaa vaikka en ole vielä valmis antamaan anteeksi ja se taas aiheuttaa ahdistusta.

Vihan lisäksi pidän moraalisesti vääränä ympäröivien ihmisten hiljaista hyväksymistä nöyryyttämiselle ja kiusaamiselle, sekä sitä että itse annan sen tapahtua ilman että puolustaudun. Siitä taas käyn läpi lisää itseäni kyseenalaistavaa syyllistämistä.

En halua vastata samalla mitalla enkä kääntää toista poskea, haluan tehdä epämukavan tilanteen näkyväksi kysymällä mitä tarkalleen ottaen kyseinen henkilö kuvittelee saavuttavansa olemalla mahdollisimman ilkeä ja epäreilu.

Miksi en tee näin? Koska ajattelen etten halua tehdä tilanteesta epämukavaa kaikille muille läsnäolijoille (kyllä, tiedän ettei se ole minä joka sen on saanut aikaan). Koska vereni jäätyy ja henki pakenee ikävistä muistoista ja pelosta joka on lyöty minuun kiinni jo aikoja sitten. Koska olen nuori ja hänellä on kymmenen vuotta vanhemman auktoriteetti ja epätoivo joka ajaa tekemään mitä vain. Koska tiedän että minulla on niin paljon sellaista mitä hän haluaa.

Tämä sama tilanne toistuu niin suunnattoman monessa tilanteessa koko maailmassa, alkuperäiskansoja kiusataan, maahanmuuttajia kiusataan, naisia kiusataan ja miehiä kiusataan. Siltä väliltä olevia vasta kiusataankin, ja niitä joita kiusaus sattuu eniten. Lapsia ja vanhuksia kiusataan. Kuka meille opettaisi ylpeyttä? Tai miksi me ei osata sitä jo? Mikä ihmiseltä vie ylpeyden pois?

En muista millaista on olla vauva, mutta luulisin ettei vauva tunne huonommuutta muita vauvoja kohtaan. Vauvakin tosin lakkaa itkemästä jos se huomaa että äiti on pahasti masentunut. Se ei halua olla vaivaksi. Sitten siitä tulee se lapsi jolle tarhassa sanotaan että "Sä et pääse mun synttäreille!" mutta miksi se ei silloin jo vastaa että "Jos et ole kiltti niin kukaan ei halua tulla sun synttäreille!".

En jaksa enää pelätä. Maailmassa on tiedettävästi hyvin vähän sen laatuisia ihmisiä joiden mielipidettä itsestäni arvostaisin. Jopa ne tekevät välillä virhearviointeja tai niiden mielipiteet riitelevät keskenään. Eikä niidenkään mielipiteet siitä hirveästi muutu vaikka alkaisinkin nöyristellä. Voisin siis alkajaisiksi ottaa vähän lomaa itseni kyseenalaistamisesta ja suunnata sen energian oman identiteetin vahvistamiseen, niin että kun seuraava isku tulee niin sydän jatkaa lyömistä. Samaa toivon ihan kaikille koska ihan kaikkia on joskus kiusattu.

lovely lovely pill popper lovely tilulii..

2010-01-16T11:39:00.000-08:00

I have been sick now for over three weeks. I have three different medication, plus asthmapipe and now when i finally got to doctor she gave me antibiotics. I took first and so far only one last evening. Then I woke up middle of the night and started to throw up. Everywhere. Then somehow I twisted my back really bad while I was throwing up and now my throat is even more dry and sick because of the acids that burned it (and my nose). I really dont know how much more different sicknesses can I get, and how much more pills for another pills side-effects and another diseases my body can take. I have a couple of friends who think all or most pills are bad. They questionise why we think that it's normal to take drugs and hormons to stuff that is not even dangerous. I start to questionise too. I have three diseases that affect my life and when I start to think of my options I probably could heal or at least keep two of them under control by eating right and exercising. With this third one I could at least try to figure out what really is wrong with my head, if anything. Sure I realize that Im way too sensitive and fragile for this world. If I would be a koala I would be the one dropping down from a tree. But we are humans so I get to try anyway. My close friend, also artist and way too fragile, has this theory that we, all sensitive and fragile people of the world, should fuck like rabbits and reproduce so world would have to go by our rules. He has a point, I think.

Most critic I have got from eating antidepressants. Mostly it came from people who dont have any idea of what they are talking about. I also read some conversations in internet and same thing, stupid arguments from stupid people. Its a shame tough, I can't really get any reasonable conversation going with that kind of people. Usually they are people who first of all never understood depression as a disease and second of are pot smokers/eating hallucinogens. Cause hey, anything that comes from nature cant do any harm right?

I wouldn't put everything that I find from the ground to my mouth. Besides most of medicament are found from nature and then produced to pill form. Even tough I dont really see the reason of putting all animalproducts to vitamins for example.

I dont know if this is true but i heard that fishes in Seine dont have fish-babies anymore because there is so much birth control pills in water.

I think there is two kind of depression, one comes from some big trauma or tragedy and other is chemical malfunction in brains. But they still know so little from mental diseases that there is no tests for who has what. I have processed mentally all my chilhood and teenage and everything possible and a lot has got better but still.. I dont know. I just dont know what this is yet. Quite messy text I see but my mind is jumping again. I hope it brings some toughts to you too.

kauneuskäsityksiä

2009-12-23T02:23:00.000-08:00

Tuo yllä oleva on rintakoru jonka tein koulussa näyttötyöksi. Sen oli tarkoitus mennä koulun myymälään jossa asiakaskuntana on roihikan mummot, mutta lunastin sen itselleni. Motivaationi tehdä "myyvää" koulutyötä, tai koulutöitä ylipäätään oli todella alhaalla. On ollut tässä tärkeämpiäkin asioita tehtävänä ja ajateltavana. Niinpä kyllästyksissäni päätin tehdä jotain mistä oikeasti tykkään ja ostin kolme paria silmiä koulun myymälästä. Ne on noita jotka törröttää vääntyneiden rautalankojen päästä. Luokassa sitten tätä tehdessäni yksi nainen alkoi kovaan ääneen kyseenalaistaa voiko pohjattoman rumasta työstä saada hyvän numeron. Sama nainen on aikaisemmin tupakalla todennut että mun housut on sen mielestä kyllä ihan hirveät. Mua viehättää se jollain tasolla koska ihmisiltä harvoin saa rehellisiä kommentteja edes kysymällä mutta niin edistynyt en ole ettenkö olisi myös loukkaantunut. Olen itse ollut joskus samanlainen mutta sitten huomasin ettei ihmiset niin kauheasti tosiaan tykkää siitä. Edelleen kyllä kerron mitä mieltä olen jos kysytään mutta ei ne ihmiset siitäkään tykkää. Mulla on ilkeän tytön maine ja siitä on tullut monta riitaa kun ihmiset onkin odottaneet että sanon vastaan kun ne haukkuu itseään. Jossain määrin olen sitä mieltä että olen sosiaalisesti aika lahjakas, mulla on paljon ystäviä ja kaikki hyvin erilaisia. Mutta jotkut kaavat menee multa ihan ohi. No joo, olin iloinen että tuli puheeksi että vaikuttaako opettajan henkilökohtainen kauneuskäsitys arviointiin. Opettaja totesi ettei se voi vaikuttaa koska mielipiteitä on niin erilaisia, ellei kyseessä ole joku tuotesuunnittelun työ. Niille kun on tavallaan annettu kauneuden määritelmä mitä on tarkoitus noudattaa. Eräs viidenkympin ylittänyt miesopettaja tässä totesi "Tavallisuushan on se mikä rulettaa tässä maailmassa", koska meidän on tarkoitus oppia tekemään vaatteita jotka piilottavat ihmisten lyhyet jalat tai lantioon nähden liian pienen yläosan. Ensimmäisenä vuonna ensin opeteltiin piirtämään oikea ihminen ja sen jälkeen sanottiin että muotikuvat piirretään ihmisille joilla on torsoon nähden liian pieni pää ja pitkät raajat. Syömishäiriöisiä tyttöjä ja poikia vilisee käytävillä niin paljon että sille tulee sokeaksi. Nainen joka ei pitänyt työstäni jatkoi "Niin mutta jos sen värimaailma ja suunnittelu on sellaista ettei se kertakaikkiaan missään kulttuurissa voi olla pidetty kauniina!". Osa luokasta liittyi keskusteluun "Siis eihän tota kukaan voi käyttää, toi vois olla jossain Kiasman surrealismi-osastolla". Tässä vaiheessa olin tietenkin jo aika otettu, enkä voinut ottaa mielipidettä kauhean vakavasti koska en itse arvosta kyseisen naisen estetiikka-käsitystä (eli ulkonäköä) yhtään, eri asia varmaan jos joku ketä ihailen olisi haukkunut työtäni. Lopulta eräs poika jolla on myös hyvin "vaihtoehtoinen" tyyli (erittäin hyvällä tavalla) sanoi että eiköhän toi jo riitä, kaikilla on oma makunsa ja tyylinsä ja se siitä. Olisin saanut parhaan numeron työstä jos olisin laittanut toiselle puolelle pahvin tai muovin tukemaan sitä niin ettei se roiku ja ommellut kiinnityshakaneulan vähän huolellisemmin ja tehnyt työn ajoissa. Opettaja totesi että mun työt aina erottuu hyvin selkeästi muusta ryhmästä ja että sen vuoksi voisin menestyäkkin oikeassa maailmassa. Tulin hyvin iloiseksi.

"I have no purpose in this land..."

2009-10-30T01:29:00.000-07:00

I feel like I'm having a hard time accepting my friends as they are. I also feel that they can't accept me the way I am. I mean some do luckily, some of my closest friends.

I have met a lot new people lately and I don't have time to be really close to everyone. They say you can never have too many friends but oh you do. For me that limit goes there when I can't spend as much time with each one of them as I would like to.

I grew up with community. Me and my mom lived in ashrams, so I was used to have lots of sisters and brothers and mothers and fathers around me. I found all my childhood friends from facebook a little while ago. They are still all together, and looking at those pictures makes me feel like the only one who's missing from them is me. It hurts quite bad and for a while I was almost angry at my mom for leaving those circles. Then I realized that if she would not have done it I would.

The love that is showing from all those pictures is strong and beautiful but only for the ones that accept the rules. My freedom is something I'm not ready to sacrifice for feeling safe, protected and held. I wonder why there is never really strong communities that doesn't have any strong view of life. I would like to have community, but without some religion, sexuality or not accepting some lifestyle. I need that but I feel like I'm the only one and I know it cant be so. So what keeps us separated? I know people who cant say to me that I'm dear to them. They just think I should know and that its not something you should say in a friendship.

I hope my text does not hurt any group or community because the one that i was in when I was a kid only brought good things in to my life and I wish all the best for those people. I think that path that they chose is right for them and sometimes I wish I would find an easy way also but that's not my way of finding peace.

Positiivisia vaikutteita

2009-10-27T12:30:00.000-07:00

Olen ajatellut että olisi aika riskaabelia kirjoittaa sellaisessa tiloissa missä mä olen viime aikoina ollut niin olen sitten ollut kirjoittamatta. Tuntuu että olen vähän niinkuin valaistunut viime tekstin kirjoittamisesta aika lailla. Olen ilmestyksen tavoin tajunnut etten tajua yhtään mitään mistään. Varsinkaan elämästä. Se on aika kivaa. Kaikkea mitä luulin tarvitsevani (rauhaa, turvaa, yksinoloa, pysyvyyttä ja rutiineja) muilta ihmisiltä en joko halua tai osaan hommata itse. Hassu juttu. Mä en halua muuttua, vain kehittyä. Joidenkin (ystävienkin) tarvitsee joskus muuttua ja se on tosi paskamaista mulle mutta en voi vaatia ihmisiä pysymään samana jos ne on onnellisempia erilaisina. Muuttuneina. Silloin ne ikäänkuin kuolee mulle ja jos hyvin käy se uusi tyyppikin on ihan kiva ja sen kanssa voi rakentaa uutta ihmis-suhdetta mutta välillä ei. Se on vaikeeta koska sen ihmisen kuori edelleen haahuilee täällä joku muu sisällään. Mua inhottaa kun ihmiset muuttuu, se on vähän sama kun lähtisi pois, ja mä inhoan sitä kun ihmiset lähtee pois. Pojat saa tulla ja mennä mutta ystävät pysykää. Mä en aio muuttua ihan periaatteesta, mä voin kehittyä mutta mä en muutu! Ei pitäisi luokitella mitään suhteita. Siitä tulee vaan turhia mitä pitäisi -asioita. Kaikki on vaan ihmis-suhteita. Usko pois, juuri kun luulet että "Me ollaan vaan ystäviä" niin jopas sitä jo pussaillaan tai sitten "Se ei ikinä pettäisi mua! Me ollaan seurusteltu jo kaksi vuotta!" ..Oho. Tykkään mun elämästä tosi paljon tällä hetkellä, mulla on paljon hyviä ajatuksia. Lohtu-ajatuksia. Tykkään kellua tässä maailmassa. Mutta juuret olisi kanssa kivat.

Edelleen kohellan ja kompuroin!

2009-10-13T01:07:00.000-07:00

Ja koitan selvitä tämän hullun elämän läpi jotenkin mutta vähän mustelmia ja naarmuja. Kohta ajattelin linnoittautua kotiin yksin enkä puhua ja puhua aina vaan. Haluaisin tylsistyä pitkästä aikaa ja kulkea haamuna pyjamassa koko päivän ja puuhastella jotain turhaa. Ajattelin että kohta tulee loma niin sitten mutta eilen huomasin että olen sopinut menoa lähes joka päivälle. Ongelma on siinä että oon yksinäisyyden puuskissani hommanut hirveästi ihania ihmisiä mun ympärille joten en voi vastustaa näkemishoukutusta.

Toinen homma mistä voisin vähän pitää taukoa on mun pelkojen kohtaaminen. On se hienoa joo mutta kuluttavaa jos ei välillä lepää turvassa. Tapasin jännän miehen jonka kanssa vietin yön ja opin aika paljon. Melkein huolestuin että olen löytänyt uuden gurun sen vuosien takaisen ruutukankaista pitävän pojan tilalle jolla ei enää ole aikaa mulle.

Sen lisäksi että pelkään hulluna tulevani hulluksi ja menettäväni kaiken pelkään että hurahdan. En halua guruja. Jotenkin musta tuntuu ettei se ikinä pääty hyvin vaikka guru haluaisikin hyvää.

No, olin tarkkana ja huomasin ihmisen sen kaiken takana ja se helpotti. Mutta sinne meni maailman ääriin (lähti) joten eipä ole sitä huolta enää. Kuitenkin oli kivaa huomata että selviän vahvoista tunteista, tosin mulla oli lähes koko yön kestävä ahdistuskohtaus kun tajusin mihin olin taas itseni laittanut, mutta selvisin siitäkin (ja ilman lääkkeitä).

Olen onnellinen että tavattiin kuitenkin koska tajusin etten voi enää olla niin peloissani koko aikaa ja huomasin myös että en aio tyytyä keneenkään johon en ole tyytyväinen. Yksin oleminen on monimutkaista, tällä hetkellä monimutkaisempaa kun suhteessa oleminen koska en osaa sitä vielä. Siitä on hirveän kauan kun mä oon viimeksi ollut yksin. Silti päätin olla rohkea ja mielummin yksin kun jonkun kanssa joka ei ole maailman kaunein mies. Seuraavaksi jos alan olla jonkun kanssa en halua yrittää tuntea mitään tai nähdä vaivaa sen eteen että olen ihastunut tai että joku tuntuu miltään. Se on eriasia nähdä vaivaa suhteen eteen.

Tapasin toisenkin miehen. Se on vähän kuin ikivanha mies ja leikkivä lapsi. Mun ystävä lähetti mulle kirjeen siitä kuinka tärkeetä olisi elää hetkessä mutta se on kamalan vaikeeta. Yleensä mulla on tapana sopia poikien kanssa että nyt ollaan yhdessä, mutta sillon kaikki menee liian nopeasti siihen tilaan mistä en tykkää joten kai mä vaan odottelen. Ainakin se on rehellistä kun en mä vielä itsekkään tiedä mitään. Paitsi että tämä ei ole tyytymistä, siitä olen ihan varma.

Taidankin lähteä pakolaiseksi...

2009-10-02T13:32:00.000-07:00

..Antisosiaalisuudelta, kylmyydeltä, tuijotukselta, huonolta ruualta, vielä tosi paljon huonommalta yö-elämältä ja vaikka kankeilta halauksilta.

Tästä tulee pohjattoman surullinen(toivottavasti) ja angstinen blogiteksti. Jos et halua kuunnella(lukea) ulinaa älä lue eteenpäin.

Köyhät on sitä mieltä ettei rikkaat saa valittaa koska niillä on rahaa ratkaista niiden kaikki huolet. Köyhät myös unohtaa että köyhyys on hyvin suhteellista. Mun Afrikkalainen e-mail kaveri sanoi ettei mun pitäis odotella valmistumista vaan alkaa jo nyt tehdä kaikkea mahdollista suunnittelua koska mulla on joka tapauksessa paljon paremmat mahdollisuudet tehdä juttuja kun niillä siellä Afrikassa. Otti päähän, se ei ihan tajunnut. Mutta ihan samalla tavalla mä oon ajatellut joistain Suomen mittapuulla rikkaista kakaroista kun ne on yrittänyt selittää että on niilläkin huolia. Mitä huolia voi olla sellasella joka riitelee vanhempiensa kanssa siitä mennäänkö hiihtolomalla Rivieralle vai alpeille. Koska raha tunnetusti ratkaisee ihan kaiken. Musta tuntuu että kaikilla ihmisillä on joku huolikiintiö jonka ne täyttää eri huolilla. Loppujen lopuksi on ihan sama mitä huolia ne on, huolen tunne on kuitenkin kaikilla sama.

Viime päivinä on tullut hengailtua lähinnä ulkomaalaisten kanssa kun ensin oli Herra Israeli ja sitten menin CouchSurfing-viikotapaamiseen. Tänään sitten kävin ystävän synttärikemuissa mutta todellisuus iski normaalia lujemmin päin naamaa niin lähdin kotiin. Kun tulin paikalle pari ihmistä reagoi, jopa kätteli. Lähes kukaan ei hymyillyt. En tuntenut ketään joten olisi ollut kohteliasta jotenkin ottaa mut mukaan keskusteluun mutta sen sijaan ihmiset puhuivat joko huumeista tai sitten jostain tyypistä jota en tunne tai tapahtumasta jossa en ole ollut mukana.
Olen ollut kuusi päivää polttamatta mutta turhautuneisuudessani ja siinä toivossa että tunnetusti sosiaalinen tupakka auttaisi mua sujahtamaan porukkaan poltin kaksi tupakkaa. Se auttoi vähän, puhuimme hetken mielenterveysongelmista (voi juku oikeesti HYVÄ SUOMI!). Siitä päästiinkin sopivasti siihen millaisia sairauksia kannabis voi laukaista ja niin edelleen kannabis kannabis kannabis. Muutamat kyllä tuijotti mua ja jossain vaiheessa aloin tuijottaa takaisin. Jos on jotain katsottavaa niin voi sitä tulla ihan puhumaankin.
Ja kylmät halaukset. Minkä ihmeen takia mun entisen poikaystävän pitää väen vängällä tulla halaamaan mua eli köykäisesti taputtamaan mua selkään nojautuen hiukan mun toisen olan yli kun se ei ole koko iltana halunnut sanoa mulle sanaakaan. Kostoksi annoin mun köyhimmän halauksen ikinä.
Mun pitää oikeasti ruveta matkustelemaan että tiedän mihin haluan lähteä pakolaiseksi isona. Mielellään jonnekkin sen verran lämpimään että siellä kasvaa hedelmät puissa eikä niitä tarvis lennättää tänne lentokoneella raakoina. En mä edes viitsi ostaa avokadoja enää kun ärsyttää maksaa rutosti jostain homehtuneesta ruttusesta vihreästä pallista. Ja myös kiitos sellainen maa missä tervehditään ainakin kolmella poskisuukolla.

vaikeita ajatuksia

2009-09-26T12:04:00.000-07:00

Oheinen kuva on Helene Schjerfbeckin maalaus Lehtimajanjuhla. Minulle kyseisestä kuvasta on aina tullut epämiellyttävä olo. Nuorella tytöllä on raukea katse ja vanhuksella valpas. Huumaava suitsuke palaa matolla ja vanhan miehen käsi on omistavasti tytön pään päällä. En ole puhunut ikinä siitä miten tämän taulun tulkitsen, ennen kuin entinen poikaystäväni sanoi että se tuo myös hänelle epämiellyttäviä mielleyhtymiä.

Lehtimajanjuhla on kristillinen juhla ja taulu on maalattu vuonna 1883 joten mielleyhtymät tuskin ovat tarkoituksellisia. Niinpä joko minulla ja entisellä poikaystävälläni on saastainen mieli tai nykyaika vaikuttaa ajatuspolkuihin epämiellyttävällä tavalla.

Selasin vanhoja lapsuuskuviani ja ihmettelin itseäni. Monessa kuvassa keikistelen innoissani kameralle. Yhdessä olen uimassa pelkissä rimpsu-pikkuhousuissa, olen noin viisi vuotias. Viime kesänä moni napero joka ei osannut vielä edes taapertaa oli puettu bikineihin, siis yläosaan ja alaosaan. Mistä se kertoo? Äideillä on tarve peittää lapsiaan enemmän mutta samalla käyttäydytään kuin olisi jotain peitettävää. Kummallista.

Olen huomannut että usein kun pienet tytöt tapansa mukaan peuhaavat niin että pikkuhousut vilkkuu ajattelen kauhuissani että toivottavasti lähistöllä ei ole pedofiileja. Keskustelin vähän aikaa sitten jonkun ystäväni kanssa samasta aiheesta ja hänkin kertoi joskus huomaavansa saman. Kuten minäkin hän tuntee häpeää ja huonoa omatuntoa jo siitä että kiinnittää moiseen asiaan huomiota.

Ostin ja katsoin tänään Tideland -elokuvan. Siinä pieni tyttö, noin kahdeksan vuotias, ilmoittaa kehitysvammaiselle pojalle/miehelle että nyt ollaan hassuja pussaajia ja sä olet mun poikaystävä. Kohtaus herättää mulla tosi ristiriitaisia tunteita. Ensinnäkin jollain tasolla poika tuntuu tajuavan että se mitä tapahtuu ei taida olla niin hyvä ajatus, mutta koska tyttö(lapsi) on henkisesti vahvemmilla ei pojan auta kuin mennä mukana. Rupesin miettimään että onko henkisesti samantasoisten ihmisten suhde väärin vaikka elämisikä olisi toisella vanhempi? Toinen mitä mietin oli että onko väärin jos terve ihminen seurustelee henkisesti jälkeenjääneen kanssa?

En itsekkään tiedä mitä haen tällä tekstillä takaa tai mitä yritän tässä antaa teille.

Mietin vaan miksi lasten seksuaalisuuteen on niin hirveän vaikea suhtautua jotenkin järkevästi? Joko se kielletään kokonaan olemasta tai sitten siitä tehdään jotenkin todella likainen asia. Tai molemmat. Muistan hyvin kun olin lapsi, mulla ainakin oli seksuaalisuus. Se oli kyllä hyvin paljon yksinkertaisempi kuin nyt ja muutenkin erilainen mutta oli se olemassa.

Ei mulla ole mitään valmiita vastauksia.

Street art in Kallio

2009-09-22T09:44:00.000-07:00

How can that be a crime? I think it's just brilliantly funny!

It says 'Who are we to judge?' and that is the sex-shop in front of my house.